Ohjeita hänelle, joka haluaa ymmärtää matkansa utopiana ja keskittyä prosessiin.

Moren matka

Vuonna 1515 englantilainen ajattelija ja valtiomies Thomas More lähti matkalle. Ei etelämeren saarelle vaan proosallisesti työmatkalle Alankomaihin, selvittämään valtiollista kauppakiistaa. Liekö ollut kyse Moren tai muiden osallistujien neuvottelukyvyistä, mutta neuvotteluissa ei löytynyt yhteisymmärrystä ja reissu venyi. Mahdollisesti Thomas-herra toivoi jonkun kerran olevansa jossain muualla kuin kauppapoliittisessa kokouksessa Alankomaissa. Ehkä hän jopa tunsi kaukokaipuuta aikakauden löytöretkeilijöiden matkaan Intiaan tai Uuteen maailmaan. Turhautuneena vaivalloisiin villakauppaa koskeviin neuvotteluihin hän tuli ainakin pohtineeksi (taas kerran) modernisoituvan ja uskoa puhdistavan Euroopan ongelmia.

Kuten olen joskus itsekin huomannut, voi pitkäveteinen ja vähän surumielinen matka olla jälkikäteen paljon antoisampi kuin todellinen riemuloma (no, aika kultaa muistot). Näin myös Moren työmatkalla, jolla hän ilmeisesti intoutui harrastamaan iltojen iloksi ystävänsä Pieter Gillesin kanssa laajamittaista maailmanparantamista ja sitten kirjoittamaan jälkimmäisen osan kirjaansa Utopia. Se on sivistyneen portugalilaisen merimiehen Raphael Hythlodaeusin kertoma kertomus matkastaan kaukaiselle Utopian saarelle, jossa joutavanpäiväiset kiistat villasta ja muistakin hyödykkeistä on siivottu sivuun ja keskitytty elämään onnellisesti. Palattuaan kotiin More lisäsi teokseensa ensimmäisen luvun, jossa Hythlodaeus ruotii eurooppalaisten hovien vallanpitoa ja yhteiskunnallista eriarvoisuutta. Villakauppa sai nyt eksplisiittisen kirouksen: Hythlodaeus mainitsee Englannin köyhälistön kurjistumisen syyksi lampaat, joiden laidunmaiksi villakauppiaat raivaavat vuokraviljelijöiden peltoja. Näin oli koossa kaksiosainen teos, joka koostui analyysistä nykyisen yhteiskunnan ongelmista ja kuvauksesta sellaisesta yhteiskunnasta, jossa nämä ongelmat oli ratkaistu. Kuten siihenastisessa utopiatraditiossa yleensäkin, jäi väliltä puuttumaan kuvaus historiallisesta prosessista, jossa nykytilannetta pyritään muuttamaan kohti toivottua tulevaisuutta.

Utopia, ainainen matkakohteemme

Utopiat muistuttavat matkoja: on motiivi lähteä sieltä missä on ja joku toivottu päätepiste. Itse matkanteko on tavalliselle matkalaiselle välttämätön paha. Pahimmillaan ja vaivalloisimmillaan se on kuin painajainen, pisimmillään kuin mielisairaus (trippi) ja monille lentomatkalaisille lyhyt päiväuni, johon ilmainen alkoholi ja paineenvaihtelut aiheuttavat pientä deliriumia. Matkan aikana keskitytään päätepisteen odottamiseen, unelmoidaan paratiisisaaresta ja huokaistaan, että viimeinkin päästiin pois entisestä, edes hetkeksi. Thomas Moren aikana matkaamisen kärsimykset ja riskit motivoivat vielä erityisesti sen aktiivista unohtamista: niin tiet kuin meretkin olivat kuoppaisia ja ympärillä vaani rosvoja ja merihirviöitä. Epäilemättä More muisteli vielä kurjaa matkaansa halki Etelä-Englannin ja myrskyisen Kanaalin, kun merimies kertoi hänelle Antwerpenissä löytöretkillä kokemistaan Atlantin paratiisisaarista Kap Verdestä ja Kap Friosta. Hyvä oli unohtaa valtamerimatkan keripukki, rotat ja trooppiset sairaudet. Oli vain kurja Eurooppa ja Utopian ihana saari.

Toki maailmassa riittää myös matkanteon kelaajia: sosialismi oli jatkuvasti On the Road, tiedostamassa muutosta ja sen metodia, unohtamassa menneen ja tekemässä nykyisyydestä tulevaisuuden. Pikkuporvarillisemmin matkalla ovat joka vuosi myös ne tuhannet nuoret yhdysvaltalaiset, jotka kansoittavat Euroopan suurkaupunkien välisiä junia välittämättä oikeastaan mitä noissa kaupungeissa on tehdessään Eurooppaa ja omaa utooppista aikuisuuttaan. Hyvähän näille naiiveille utoopikoille on nauraa, mutta miten muuten sitten voi tehdä matkaa?

Nykyisin yleisin tapa matkustaa on siirtyä paikasta toiseen mahdollisimman nopeasti mitään välillä olevaa ulkoista tai omaa sisäistä todellisuutta tippaakaan ihmettelemättä. Oletuksena on, että jokainen haluaa juuri sinne, minne on lipun ostanut, ei vain jonnekin pois. Lipun ostaessaan matkustaja tietää minne päätyy ja mitä siellä olevaa hän odottaa. Näin ei kuitenkaan ole: aika usein kuulee jonkun lähtevän vain matkalle, ostavan lipun halvimpaan kohteeseen. Oikeastaan tuolla kohteella ei ole väliä, sillä tärkeintä on saada aikaan jotain muutosta, muutosta lähinnä itsessä ympäristön (väliaikaisen) vaihtumisen stimuloimana. Välineenä ei kuitenkaan ole matkanteko vaan jossakin perillä oleminen. Matkanteosta on ehkä tehty (tavallaan ihan oikea) analyysi: se on aina samanlaista ja siten jo aiemmin koettua eli tylsää. Ei ole syytä pyrkiä jotakin kohti vaan olla siellä jo ja samalla poissa täältä. Todellisuudessa lopputilautopia on kuitenkin mahdoton: prosessi ei katoa mielestä minnekään. Fyysisesti perille voi päästä nopeammin tai hitaammin, mutta sieltä tuskin löytää etsimäänsä asiaa sen pikaisemmin kummallakaan tavalla.

Prosessin ja suunnan ymmärtäminen

Lähtijän tärkein tehtävä on tunnistaa itsessään utoopikko: samoin kuin on tunnistettava keskenään kilpailevat utopiat niin omassa ajassa kuin tulevaisuuden visioissakin, on tiedettävä myös minne matkallaan pyrkii ja miksi. Pakonomaisen perillepääsyn sijaan suosittelen keskittymistä prosessiin: Jokainen kuljettu metri, jonka unohdamme, on turhaan kulutettua viitseliäisyyttä. Siksi on tunnettava motiivit niiden kulkemiselle. Ei kannata mennä satunnaiseen suuntaan kovaa, jos matkalla voi ilmetä syitä kurssin radikaaliin korjaamiseen. Jälleen kerran: Tunne itsesi. Joka hetki. Tai anna itsellesi siihen edes mahdollisuus.

Harjoitus: Helsinki-Karjaa

Istun Rantarataa matkaavassa nopeassa junassa. Yläpuolellani on ruutu, jossa kerrotaan sadan metrin tarkkuudella, kuinka pitkälle junalla kerkiää tunnissa (mikäli nopeus vain pysyisi vakiona). Kanssamatkustajille ja minulle on suotu mahdollisuus liukuvaan siirtymiseen paikkakunnalta toiselle vailla tarvetta keskeyttää sitä mitä muutenkin tekisi torstaisena aamupäivänä: monet läiskivät tietokoneitaan, loput puhuvat puhelimessa tai lukevat junassa jaeltavia sanomalehtiä. Itse matkanteon ei tarvitse kiinnostaa, Turku tulee vastaan töiden lomassa ilman odottamistakin. Päätepisteen tai siis perille pääsyn odottaminen on tehty periaatteessa tarpeettomaksi, siirtyminen paikasta ja asiasta toiseen liukuvaksi. Tämän viestin saavat ne miljoonat ihmiset ympäri maailman, jotka näkevät uutisissa taltiointeja tästä matkanteosta.

Matka on nimittäin simuloitu, tässä vain leikitään olevamme matkalla Turkuun ja jatkuvasti telekommunikaation tavoitettavissa. Oikeasti kukaan ei pääse tuolle Utopian paratiisisaarelle tai Aurajoen rannalle: jäämme pois junasta jo Karjaalla. Matkalla tehty työ ei ole tietokoneella kirjoittamista tai puhelimessa puhumista vaan tuon kaiken näyttelemistä. Sisäistä motiivia ei matkantekoon ole: filmin tilaaja, jonka osake on parhaimmillaan ollut Helsingin pörssin toiseksi arvostetuin, haluaa antaa televisioyhtiöiden käyttöön edustavaa materiaalia itsestään. Meille statisteille motiivina on osin nimellinen palkkio, osin homman kummallisuuden tuottama uteliaisuus. Periaatteessa samoin voisi perustella matkalle lähtöäkin: halu saada pieni palkkio (joka ei yleensä tietenkään ole rahallinen) ja kokea jotain aiemmin kokematonta.

Matkan pitää väsyttää!

Minä en harrasta steriilejä päiväunia, sillä tiedän lentomatkan laskun lankeavan tulevaisuudessa sekoavana ilmastona. Pyrkimyksenäni on tiedostaa muutos ja matka ruumiillisesti: liikkumalla omin jaloin pyörällä tai kävellen, väsymällä pitkällä junamatkalla uneen. Yritän havainnoida muutosta itsessäni, kanssamatkustajissa ja maisemissa. En keksi mitään hyvää syytä matkustaa nopeasti. On vain konventio, moderni myytti pienentyvästä maailmasta ja ylivertaisista koneista. Minä en ole liikemies.