Lentokokemuksia Euroopan sisäisessä liikenteessä
Tuukka Taskinen, Basel-Helsinki

Nykyinen elinympäristömme on luonteeltaan kiivastahtinen. Kaikessa yhdistyy sama ydinlogiikka, on saatava enemmän aikaan vähemmällä panostuksella. Työn, rahan ja raaka-aineiden ohella myös aika on tärkeä tekijä tuotantomme rakenteessa. Ihmiset elävät modernia kiivastahtista elämää ja jopa loma on ohjelmoitu tarkoin, jotta jokaisesta arvokkaasta sekunnista saataisiin kaikki irti. Aika on rahaa ja rahanhan päälle kaikki tunnetusti ymmärtävät. Matkoihin ei haluta tuhlata enempää aikaa kuin on välttämätöntä vaan lomakohteessa imetään sitten paikallisia vaikutteita koko matkalla säästetyn ajan edestä. Syinä moiseen eriskummalliseen käytökseen voi olla se, että keskimääräinen loma-aika on lyhentynyt tai se, että lomalla jatketaan loma-ajan ulkopuolisen elämän (yleensä työn) raadollista logiikkaa "mulle enemmän, heti ja nyt".

Ihmisten käsitys lomastakin on aikojen saatossa muuttunut. Nykyään lomamatka tarkoittaa pistelomaa jossain perillä eikä termin alkuperäinen merkitys, matka ja matkan virkistävä vaikutus enää saa ansaitsemaansa painoarvoa. Enää matka ei ole yhtälailla ihmeellinen kokemus kuin taannoin, kun matkanteko oli verkkaista ja oma elinympäristö hitaan matkustamisen vuoksi pieni. Nykyiset matkat ovat vain epämiellyttäviä siirtymisiä pisteestätoiseen, jotka pyritään käymään läpi ilman huomioita, muistoja ja mahdollisimman nopeasti.

Myös elämämme on eräänlainen matka. Olemme jatkuvasti matkalla tahdoimme sitä tai emme. Jokainen tietää loppunsa koittavan joskus, siis tälläkin matkalla on vääjäämätön määränpää. Eräille kuolema merkitsee uskomuksena vain välietappia, jonka jälkeen matka jatkuu jälleen. Toisille määränpäässä leikki loppuu ja matka tyssää. Liekö se syy siihen hysteeriseen kokemusten kartuttamiseen, joka on elinympäristömme kiivaaseen tahtiinkin osasyynä. Kerätään kokemuksia mahdollisimman paljon ennen kuin se on myöhäistä. Nuorena on vitsa väännettävä, better to burn out than to fade away. Niinpä niin.

Matkanteon, kokemusten ja elämän välinen suhde tällaisessa maailmassa on ristiriitainen. Elämää ei voi kääntää matkalla pois päältä. Jos matkassa kuitenkin ainoa tavoite on määränpää, jätetään pimeässä ja ahtaassa matkustustunnelissa vietetty aika - siis matka - tällöin elämättä. Kiireinen pistematkailija luopuu vapaaehtoisesti osasta elämäänsä saavuttaakseen jotain ylevämpää perillä. Matka muuttuu kohteeksi ja loma irralliseksi etapiksi elämän matkalla. Kuin varkain osa elämää karkaa käsistä, kun matkaa kieltäydytään elämästä. Samoin tärkeä kokemuspiiri kaventuu, kun matkanteon kokemusta kieltäydytään aistimasta. Myös loma-aika kutistuu, kun matkaa ei enää mielletä lomaksi vaan siihen valmistautumiseksi.

Itse lankesin samaan matkanteon ajatusharhaan ensimmäisellä lomallani töistä Baselissa. Lensin Suomeen. Perustelin nopean siirtymisen tarvetta lyhyellä lomallani, johon kiireinen työskentely-ympäristöni minut pakotti. Jos olisin tullut junalla, olisin menettänyt tärkeitä tunteja Suomessa viettämästäni ajasta. Olin huomaamattani muuttunut pistematkailijaksi. Tärkeämpää oli aika rakkaan tyttöystäväni luona kuin se, että olisin saanut elää ne lentomatkoilla lähes 21 tuntia menetettyä elämää osana ympäristöäni.

Lentomatkailu on traagista. Lentämisen nopeuden korostuessa unohtuu siihen kuuluvat pakolliset sivutoimet, jotka tekevät matkasta kokonaisuudessaan monin verroin varsinaista lentosuoritusta pidemmän. Lähtiessäni töistä torstaina päivällä kello 12.00 minun oli ensin hankkiuduttava Baselin lentokentälle, jossa minun tuli olla tunti ennen lentokoneeseen astumisajankohtaa. Kävelymatka bussipysäkille ja bussimatka lentokentälle Ranskan puolelle kestivät kaikkinensa sen toisen tunnin ajasta, jonka jouduin varaamaan ennen lentokoneeseen nousua klo 14.00. Matkustajien lastaaminen kesti lentokenttäalueella tapahtuneen bussikuljetuksen mukaan lukien puoli tuntia. Ennen lentokoneen irtautumista maan pinnasta olin ollut matkalla jo 2,5 tuntia. Mihin olisin ehtinyt sinä aikana? Kävellen en kovin pitkälle, mutta junassa olisin ollut jo 300 kilometrin päässä Frankfurtissa.

Baselin lentokentälle vievässä bussissa tunnelma on leppoisa. Ulkona paistaa aurinko, joka luo säteensä St. Johannin kaupunginosan kaduilla ahkeroivien katutyömiesten päälle muodostaen jo nyt varsin pitkiä varjoja. Lasin läpi paistava aurinko lämmittää mukavasti kasvoilla. Matkantekovauhti bussissa on ihmisen kokoista. Ympäröivästä maailmasta ehtii tehdä monenlaisia havaintoja liikennevaloissa, kadunkulmissa ja suojateiden eteen sekä pysäkeille pysähtyneenä. Bussin lähestyessä lentokenttäaluetta maisemat muuttuvat vastakohdikseen. Edessä aukeaa valtava betonoitu ja asfaltoitu aukea, jonka horisontissa häämöttää suuri harmaa lentokenttärakennus, insinöörislangilla "Y-terminaali". Lentomatka on henkisesti siis alkanut. Astuessani terminaalin ovesta sisään ensimmäinen aistimukseni on eräänlaisen kärpäsmyrkyn haju. Joka puolella leijuuvoimakkaana naisten ja miesten parfyymien sekoittunut tuoksu. Korkokenkien kopinasta ja rullattavista matkalaukuista aiheutuvan äänimaailman rikkoo välillä ainoastaan metallinsävyiset kuulutukset sekä silloin tällöin lähtevän lentokoneen mahtava jylinä. Joka puolella loistavista luksustuotteiden valomainoksista huolimatta terminaalihallissa on varsin hämärää. Poikkeuksen tekee vessa, jossa heroinistien pelossa sytytetyt syvänsiniset valot luovat tunnelmaa. Silmiini sattuu. Ainoa inhimillinen olio tässä järjestyneessä masennustilassa on LEGO-palikoista koottu ruskea metrinkorkuinen nallekarhu, joka hymyilee viehättävästi. Siinä se seisoo, tietämättä mihin nämäkin kaikki ihmiset ovat niin kiireesti matkalla. Muut kanssamatkustajani lähinnä kahistelevat päivän sanomalehtiä ärtyisästi odottaessaan ensimmäistä lentoa Zürichiin.

Koska Baselista ei lennetä suoria lentoja Suomeen, joudun tekemään järjenvastaisen 80 kilometrin lentomatkan Baselista Zürichiin. Kuten kaikille lennoille on tunnusomaista, myös tällä lennolla on elintarviketarjoilu sekä turvallisuusesittely. 15 minuutin lentomatkan aikana lentoemo näyttää kiireen vilkkaa turvallisuusohjeet, mutta nauhurin mentyä epäkuntoon presentaatio jää kesken. Vasta laskeutumisvaiheessa nainen alkaa jakaa suklaata suuresta pärekorista aiheuttaen ryntäilyllään lähinnä kiusaantuneita tunteita matkustajissa. Kanssamatkustajissani saattaa aistia huojennuksen tunteen heidän astuessaan Zürichissä lentokenttäbussiin. Ensimmäinen lentomatka on yhtäkkisesti ohitse. Ainoa suuri muisto siitä on kaikkialla aistimani stressi ja hässäkkä. Ei ollenkaan sitä samaa pianomusiikkia ja pehmeitä pumpulipilviä kuin lentoyhtiöiden mainoksissa luvataan. Ei varsinkaan, jos satut istumaan siiven kohdalla. Silloin et näe sitäkään vähää ulos tihruisesta luukusta, koska lentokoneen siipi ja jyrisevä moottori peittävät maisemasi.

Zürichin lentokenttä on yksinkertaisesti valtava. Valotauluista tekemäni nopean laskutoimituksen mukaan sieltä lennetään keskimäärin 60 lentoa tunnissa. Joka puolella hyörii ihmisiä menossa ja tulossa. Tungos on mahdoton ja kärpäsmyrkyn haju vielä Baseliakin voimakkaampi. Onko ylisuuren parfymoinnin tarkoitus peittää stressihien haju vai onko näiden kaikkien ihmisten arviointikyky samentunut? Neljään sektoriin jaettu lentokenttä on kuin järjettömän kokoinen hypermarket. Jokainen liikenevä pinta on tapetoitu luksustuotteita ja tupakkaa mainostavilla kylteillä. Suklaata, kalliita viinejä, homejuustoa, sikareita, kartonkitupakkaa, kelloja, koruja, muotisuunnittelijoiden vaatteita ja muita ei-nyt-niin-arkipäiväisiä tuotteita on myynnissä verovapain hinnoin. Aivan kuin tällä olisi tarkoitus luoda matkustajille illuusio heidän ylemmyydestään. Ylemmyydestään muita kohtaan. Kaikki tuo tyrkyttäminen on irvokasta ja suorastaan inhottavaa. Katsellessani tuota loistetta muistelen, että verovapaus ei koske ainoastaan myynnissä olevia tuotteita vaan myös lentokonebensiiniä. Näin me kaikki tuemme tätä yhä kasvavaa sirkusesitystä.

Vaellan kuin unenomaisessa tilassa läpi satojen metrien pituisten tunnelien. Seison liukuhihnalla enkä tee elettäkään kävelläkseni ja kuitenkin suurista peili-ikkunoista sisälle tunkeutuva kiitoradan maisema liikkuu kiihtyvää tahtia ohitseni. Lähestyessäni seuraavan vaihtoyhteyteni terminaalia alan kuulla ensimmäisiä suomenkielisiä sanoja, "vittu anna ne viinat tänne", "hei, näitsä kuin paljo se rööki makso". Tervetuloa Suomeen! Istun muina miehinä odottamaan lentoa. Kello on 16.30, kun pääsemme koneeseen ja jatkamme matkaa kohti Suomea. On kulunut neljä ja puoli tuntia lähdöstäni. Kävellen olisin Colmarissa, Ranskassa 50 kilometrin päässä Baselista. Junalla olisin Hampurissa, Pohjois-Saksassa.

Lentokoneet ovat kuluttamaansa energiaan nähden epätaloudellisia. Mukaan lennolle saat ottaa enintään oman ruumiinpainosi sekä 20 kilon verran matkatavaroita. Silti tämän noin sadan kilon kuorman kuljettamiseen kuluu omakotitalon vuoden sähkölämmityksen verran energiaa per matkustaja. Ja mitä kaikkea tällä saat? Ahtaan paikan, johon minun pituiseni matkustajan jalat eivä
t mahdu kunnolla koukussakaan. Ärsyttävän vieruskaverin, joka jankkaa angiinastaan ja sveitsiläisten miesten törkeydestä koko matkan ajan. Etkä pääse edes karkuun, sillä ylimääräinen kävely lentokoneessa on matkan aikana kielletty. Tarjottimellisen ylipakattua catering-laitosruokaa, jota et edes voi syödä, jos olet vegetaristi. Oloa ei juurikaan helpota tieto matkanopeudesta ja lentokorkeudesta, joita istuimiemme edessä loistavat litteät monitorit meille koko matkan ajan tarjoavat. Eikä se, että meikatut lentoemot tarjoilevat hymyillen, mutta ilman inhimillisiä eleitä nopeassa tahdissa herkut tiskiin. Ajatukseni pyörivät koko matkan siinä, kuinka lentoyhtiöiden pitää keksiä jatkuvasti uusia tapoja pitää yllä lentomatkustamisen luksusilluusiota. Vieressäni hölöttää porilainen nainen, mutta en voi paeta hänen juttujaan ulkomaisemiinkaan, koska istun juuri sopivasti siiven kohdalla enkä näe pikkuruisesta ovaalistani juuri muuta kuin välkkyvän siipivalon. Herra luoja, anna tämän loppua pian.

Kello 20.30 Suomen aikaa, kolmen tunnin lennon jälkeen kone laskeutuu Suomeen. Angiinainen vierustoverini kiljuu ja vikisee, koska paineenvaihtelu sattuu hänen korviinsa lentokorkeuden vähetessä. Minua kourii mahasta, koska pilvet ja ilmavirtaukset saavat koneen heittelehtimään kuin huvipuistossa. Jalkojani särkee, koska olen joutunut koko matkan ajan pitämään niitä
samassa asennossa. Vihdoin kello 21.00, kahdeksan tuntia matkaan lähdön jälkeen olen kotimaani kamaralla. Minut valtaa onnellisuuden tunne, ei isänmaanrakkaudesta vaan siitä, että koettelemus on ohitse. Vaellan läpi Helsinki-Vantaan-lentoaseman noutamaan laukkuani alakerrasta. Minua väsyttää, mutta tyttöystäväni iloisen jälleennäkemisen jälkeen jaksan vielä matkustaa bussilla lentokenttäalueelta kotiin Helsingin keskustaan. Kun työnnän avaimet kotioveen, on kello tasan kymmenen illalla. Matkani on siis kestänyt kaikkiaan yhdeksän tuntia. Kävellen olisin päässyt Strassbourgiin, Ranskaan, mutta juna olisi juuri ohittanut Kööpenhaminan ja olisin matkalla kohti Malmötä.

Koko matkan ajan työpaikaltani Baselista kotiin Helsinkiin elin pimeässä putkessa. Lentomatkailun jokainen vaihe on vain matkaputken yksi osa. Kosketus ympäröivään maailmaan oli kadonnut bussin saapuessa Baselin lentokenttäalueelle. Siitä eteenpäin aina bussimatkaan pois Helsingin lentokenttäalueelta kaikki aistit olivat turtuneita. Silmät suljettuina hämärillä tiloilla ja ahtailla matkustamoilla. Korvat lukossa jatkuvasta moottorien huminasta. Maku- ja hajuaisti turrutettu alkoholilla ja makeisilla. Hermot kireällä alituisesta hermostuneisuuden ilmapiiristä. Ja tässä kaikessa varsinainen lentosuoritus ei ollut kuin kolmasosa matka-ajasta.

Kaikesta piinasta huolimatta reissu ei mennyt hukkaan. Vietin onnistuneen loman, mutta sain myös ajattelun aihetta. Olisin junalla päässyt samassa ajassa Kööpenhaminaan kuin nyt lensin Helsinkiin. Koska lentoaika nousuineen ja laskuineen ei tässä tapauksessa olisi selvästi Suomen matkaa lyhyempi (enintään tunnin verran), olisin tanskalaisena valmis koska tahansa vaihtamaan lentomatkan Euroopan sisällä junaan. Suomen tragedia on Itämeri, joka estää tehokkaat maayhteydet Suomesta keski-Eurooppaan. Kaikki tämä saa minut ajattelemaan lyhyiden matkojen lentomatkailun kasvun syitä. Ajallisesti lentomatkassa ei juuri voita. Useimmiten lento on myös taloudellisesti kannattamatonta. Juna on näet yleensä vastaavaa lentoa halvempi. Sen lisäksi Euroopassa on varsin kattava ja nopea junaverkosto, joka palvelee samoilla peruspalveluilla kuin lennotkin. Junissa voi nykyään jopa ostaa samanlaisia herkkuja MiniBar-kärryistä kuin lentokoneissakin. Ilmaista alkoholitarjoilua junissa ei sentään ole, mutta uusimmissa Pendolino-, TGV- ja ICE-junissa viihdykkeet ovat kohdallaan. Lentomatkojen välietappien transit-halleissa ei myöskään työnteko onnistu kaiken kiireen keskellä. Junissa voi sen sijaan varsin hyvin keskittyä myös työasioihin, koska ympäristö ei ole niin häiriöaltis.

Parantamisen varaa onkin nähdäkseni eniten matkustajan asenteissa. Kiireen ideologia sumentaa ajattelun. Jokaisesta sekunnista tapeltaessa ollaan valmiita tinkimään omasta matkustusmukavuudesta ja tuhlaamaan kallisarvoisia luonnonvaroja. Kukaan ei voi rehellisin mielin väittää rakastavansa reittilentomatkailua, vaikka lentomatkaan liittyvät hoivaus- ja luksuspalvelut saavatkin lentämisen tuntumaan aluksi erityiseltä.

On aika ajatella, junan suunta kääntää, sillä tosiasioiden tunnustaminen on kaiken viisauden alku.



Kuva 1: Sveitsiläisissä ICE-junissa tilaa on riittävästi myös jaloille eikä modernista mukavuudesta ole tingitty. Juna on valoisa ja tilava. Kuvassa Zürich-Basel-juna, jonka kahdessa kerroksessa mahtuu matkustamaan myös kuvassa näkyvän rinkan ja suksien kanssa. Maisemien katselu onnistuu suurista ikkunoista, joista tulee lisää valoa sisään.

Kuva 2: Lentokoneessa on jalkatilaa juuri ja juuri pienelle repulle. Valaistus lentokoneessa on huono jopa salamalla otetuissa kuvissa eikä pienestä ovaali-ikkunasta ole juuri iloa, kun istut siiven kohdalla.

Kuva 3: Lentokoneessa matkustajille tarjoillaan "uusia jännittäviä kokemuksia", mm. tämä videomonitori, josta voi seurata lentokoneen keulassa näkyviä maisemia nousujen ja laskujen aikana.

Kuva 4: Lentokoneiden aamiaiset ovat lähinnä pilkantekoa. Kuka pystyy syömään rasvassa uitettuja vihannesnuudeleita ensimmäiseksi aamulla? Lisäksi syntyvän roskan määrä on valtava.

Kuva 5: "Voi olisipa taas kiire". Kuva lentoaseman mainoksesta, jossa tiivistyy lentokulttuurin ydin.