Lentokokemuksia Euroopan
sisäisessä liikenteessä
Tuukka Taskinen, Basel-Helsinki
Nykyinen elinympäristömme on luonteeltaan kiivastahtinen. Kaikessa yhdistyy
sama ydinlogiikka, on saatava enemmän aikaan vähemmällä panostuksella.
Työn, rahan ja raaka-aineiden ohella myös aika on tärkeä tekijä
tuotantomme rakenteessa. Ihmiset elävät modernia kiivastahtista elämää
ja jopa loma on ohjelmoitu tarkoin, jotta jokaisesta arvokkaasta sekunnista saataisiin
kaikki irti. Aika on rahaa ja rahanhan päälle kaikki tunnetusti ymmärtävät.
Matkoihin ei haluta tuhlata enempää aikaa kuin on välttämätöntä
vaan lomakohteessa imetään sitten paikallisia vaikutteita koko matkalla
säästetyn ajan edestä. Syinä moiseen eriskummalliseen käytökseen
voi olla se, että keskimääräinen loma-aika on lyhentynyt tai
se, että lomalla jatketaan loma-ajan ulkopuolisen elämän (yleensä
työn) raadollista logiikkaa "mulle enemmän, heti ja nyt".
Ihmisten käsitys lomastakin on aikojen saatossa muuttunut. Nykyään
lomamatka tarkoittaa pistelomaa jossain perillä eikä termin alkuperäinen
merkitys, matka ja matkan virkistävä vaikutus enää saa ansaitsemaansa
painoarvoa. Enää matka ei ole yhtälailla ihmeellinen kokemus kuin
taannoin, kun matkanteko oli verkkaista ja oma elinympäristö hitaan
matkustamisen vuoksi pieni. Nykyiset matkat ovat vain epämiellyttäviä
siirtymisiä pisteestätoiseen, jotka pyritään käymään
läpi ilman huomioita, muistoja ja mahdollisimman nopeasti.
Myös elämämme on eräänlainen matka. Olemme jatkuvasti
matkalla tahdoimme sitä tai emme. Jokainen tietää loppunsa koittavan
joskus, siis tälläkin matkalla on vääjäämätön
määränpää. Eräille kuolema merkitsee uskomuksena
vain välietappia, jonka jälkeen matka jatkuu jälleen. Toisille
määränpäässä leikki loppuu ja matka tyssää.
Liekö se syy siihen hysteeriseen kokemusten kartuttamiseen, joka on elinympäristömme
kiivaaseen tahtiinkin osasyynä. Kerätään kokemuksia mahdollisimman
paljon ennen kuin se on myöhäistä. Nuorena on vitsa väännettävä,
better to burn out than to fade away. Niinpä niin.
Matkanteon, kokemusten ja elämän välinen suhde tällaisessa
maailmassa on ristiriitainen. Elämää ei voi kääntää
matkalla pois päältä. Jos matkassa kuitenkin ainoa tavoite on määränpää,
jätetään pimeässä ja ahtaassa matkustustunnelissa vietetty
aika - siis matka - tällöin elämättä. Kiireinen pistematkailija
luopuu vapaaehtoisesti osasta elämäänsä saavuttaakseen jotain
ylevämpää perillä. Matka muuttuu kohteeksi ja loma irralliseksi
etapiksi elämän matkalla. Kuin varkain osa elämää karkaa
käsistä, kun matkaa kieltäydytään elämästä.
Samoin tärkeä kokemuspiiri kaventuu, kun matkanteon kokemusta kieltäydytään
aistimasta. Myös loma-aika kutistuu, kun matkaa ei enää mielletä
lomaksi vaan siihen valmistautumiseksi.
Itse lankesin samaan matkanteon ajatusharhaan ensimmäisellä lomallani
töistä Baselissa. Lensin Suomeen. Perustelin nopean siirtymisen tarvetta
lyhyellä lomallani, johon kiireinen työskentely-ympäristöni
minut pakotti. Jos olisin tullut junalla, olisin menettänyt tärkeitä
tunteja Suomessa viettämästäni ajasta. Olin huomaamattani muuttunut
pistematkailijaksi. Tärkeämpää oli aika rakkaan tyttöystäväni
luona kuin se, että olisin saanut elää ne lentomatkoilla lähes
21 tuntia menetettyä elämää osana ympäristöäni.
Lentomatkailu on traagista. Lentämisen nopeuden korostuessa unohtuu siihen
kuuluvat pakolliset sivutoimet, jotka tekevät matkasta kokonaisuudessaan
monin verroin varsinaista lentosuoritusta pidemmän. Lähtiessäni
töistä torstaina päivällä kello 12.00 minun oli ensin
hankkiuduttava Baselin lentokentälle, jossa minun tuli olla tunti ennen lentokoneeseen
astumisajankohtaa. Kävelymatka bussipysäkille ja bussimatka lentokentälle
Ranskan puolelle kestivät kaikkinensa sen toisen tunnin ajasta, jonka jouduin
varaamaan ennen lentokoneeseen nousua klo 14.00. Matkustajien lastaaminen kesti
lentokenttäalueella tapahtuneen bussikuljetuksen mukaan lukien puoli tuntia.
Ennen lentokoneen irtautumista maan pinnasta olin ollut matkalla jo 2,5 tuntia.
Mihin olisin ehtinyt sinä aikana? Kävellen en kovin pitkälle, mutta
junassa olisin ollut jo 300 kilometrin päässä Frankfurtissa.
Baselin lentokentälle vievässä bussissa tunnelma on leppoisa. Ulkona
paistaa aurinko, joka luo säteensä St. Johannin kaupunginosan kaduilla
ahkeroivien katutyömiesten päälle muodostaen jo nyt varsin pitkiä
varjoja. Lasin läpi paistava aurinko lämmittää mukavasti kasvoilla.
Matkantekovauhti bussissa on ihmisen kokoista. Ympäröivästä
maailmasta ehtii tehdä monenlaisia havaintoja liikennevaloissa, kadunkulmissa
ja suojateiden eteen sekä pysäkeille pysähtyneenä. Bussin
lähestyessä lentokenttäaluetta maisemat muuttuvat vastakohdikseen.
Edessä aukeaa valtava betonoitu ja asfaltoitu aukea, jonka horisontissa häämöttää
suuri harmaa lentokenttärakennus, insinöörislangilla "Y-terminaali".
Lentomatka on henkisesti siis alkanut. Astuessani terminaalin ovesta sisään
ensimmäinen aistimukseni on eräänlaisen kärpäsmyrkyn
haju. Joka puolella leijuuvoimakkaana naisten ja miesten parfyymien sekoittunut
tuoksu. Korkokenkien kopinasta ja rullattavista matkalaukuista aiheutuvan äänimaailman
rikkoo välillä ainoastaan metallinsävyiset kuulutukset sekä
silloin tällöin lähtevän lentokoneen mahtava jylinä.
Joka puolella loistavista luksustuotteiden valomainoksista huolimatta terminaalihallissa
on varsin hämärää. Poikkeuksen tekee vessa, jossa heroinistien
pelossa sytytetyt syvänsiniset valot luovat tunnelmaa. Silmiini sattuu. Ainoa
inhimillinen olio tässä järjestyneessä masennustilassa on
LEGO-palikoista koottu ruskea metrinkorkuinen nallekarhu, joka hymyilee viehättävästi.
Siinä se seisoo, tietämättä mihin nämäkin kaikki
ihmiset ovat niin kiireesti matkalla. Muut kanssamatkustajani lähinnä
kahistelevat päivän sanomalehtiä ärtyisästi odottaessaan
ensimmäistä lentoa Zürichiin.
Koska Baselista ei lennetä suoria lentoja Suomeen, joudun tekemään
järjenvastaisen 80 kilometrin lentomatkan Baselista Zürichiin. Kuten
kaikille lennoille on tunnusomaista, myös tällä lennolla on elintarviketarjoilu
sekä turvallisuusesittely. 15 minuutin lentomatkan aikana lentoemo näyttää
kiireen vilkkaa turvallisuusohjeet, mutta nauhurin mentyä epäkuntoon
presentaatio jää kesken. Vasta laskeutumisvaiheessa nainen alkaa jakaa
suklaata suuresta pärekorista aiheuttaen ryntäilyllään lähinnä
kiusaantuneita tunteita matkustajissa. Kanssamatkustajissani saattaa aistia huojennuksen
tunteen heidän astuessaan Zürichissä lentokenttäbussiin. Ensimmäinen
lentomatka on yhtäkkisesti ohitse. Ainoa suuri muisto siitä on kaikkialla
aistimani stressi ja hässäkkä. Ei ollenkaan sitä samaa pianomusiikkia
ja pehmeitä pumpulipilviä kuin lentoyhtiöiden mainoksissa luvataan.
Ei varsinkaan, jos satut istumaan siiven kohdalla. Silloin et näe sitäkään
vähää ulos tihruisesta luukusta, koska lentokoneen siipi ja jyrisevä
moottori peittävät maisemasi.
Zürichin lentokenttä on yksinkertaisesti valtava. Valotauluista tekemäni
nopean laskutoimituksen mukaan sieltä lennetään keskimäärin
60 lentoa tunnissa. Joka puolella hyörii ihmisiä menossa ja tulossa.
Tungos on mahdoton ja kärpäsmyrkyn haju vielä Baseliakin voimakkaampi.
Onko ylisuuren parfymoinnin tarkoitus peittää stressihien haju vai onko
näiden kaikkien ihmisten arviointikyky samentunut? Neljään sektoriin
jaettu lentokenttä on kuin järjettömän kokoinen hypermarket.
Jokainen liikenevä pinta on tapetoitu luksustuotteita ja tupakkaa mainostavilla
kylteillä. Suklaata, kalliita viinejä, homejuustoa, sikareita, kartonkitupakkaa,
kelloja, koruja, muotisuunnittelijoiden vaatteita ja muita ei-nyt-niin-arkipäiväisiä
tuotteita on myynnissä verovapain hinnoin. Aivan kuin tällä olisi
tarkoitus luoda matkustajille illuusio heidän ylemmyydestään. Ylemmyydestään
muita kohtaan. Kaikki tuo tyrkyttäminen on irvokasta ja suorastaan inhottavaa.
Katsellessani tuota loistetta muistelen, että verovapaus ei koske ainoastaan
myynnissä olevia tuotteita vaan myös lentokonebensiiniä. Näin
me kaikki tuemme tätä yhä kasvavaa sirkusesitystä.
Vaellan kuin unenomaisessa tilassa läpi satojen metrien pituisten tunnelien.
Seison liukuhihnalla enkä tee elettäkään kävelläkseni
ja kuitenkin suurista peili-ikkunoista sisälle tunkeutuva kiitoradan maisema
liikkuu kiihtyvää tahtia ohitseni. Lähestyessäni seuraavan
vaihtoyhteyteni terminaalia alan kuulla ensimmäisiä suomenkielisiä
sanoja, "vittu anna ne viinat tänne", "hei, näitsä
kuin paljo se rööki makso". Tervetuloa Suomeen! Istun muina miehinä
odottamaan lentoa. Kello on 16.30, kun pääsemme koneeseen ja jatkamme
matkaa kohti Suomea. On kulunut neljä ja puoli tuntia lähdöstäni.
Kävellen olisin Colmarissa, Ranskassa 50 kilometrin päässä
Baselista. Junalla olisin Hampurissa, Pohjois-Saksassa.
Lentokoneet ovat kuluttamaansa energiaan nähden epätaloudellisia. Mukaan
lennolle saat ottaa enintään oman ruumiinpainosi sekä 20 kilon
verran matkatavaroita. Silti tämän noin sadan kilon kuorman kuljettamiseen
kuluu omakotitalon vuoden sähkölämmityksen verran energiaa per
matkustaja. Ja mitä kaikkea tällä saat? Ahtaan paikan, johon minun
pituiseni matkustajan jalat eivä
t mahdu kunnolla koukussakaan. Ärsyttävän vieruskaverin, joka jankkaa
angiinastaan ja sveitsiläisten miesten törkeydestä koko matkan
ajan. Etkä pääse edes karkuun, sillä ylimääräinen
kävely lentokoneessa on matkan aikana kielletty. Tarjottimellisen ylipakattua
catering-laitosruokaa, jota et edes voi syödä, jos olet vegetaristi.
Oloa ei juurikaan helpota tieto matkanopeudesta ja lentokorkeudesta, joita istuimiemme
edessä loistavat litteät monitorit meille koko matkan ajan tarjoavat.
Eikä se, että meikatut lentoemot tarjoilevat hymyillen, mutta ilman
inhimillisiä eleitä nopeassa tahdissa herkut tiskiin. Ajatukseni pyörivät
koko matkan siinä, kuinka lentoyhtiöiden pitää keksiä
jatkuvasti uusia tapoja pitää yllä lentomatkustamisen luksusilluusiota.
Vieressäni hölöttää porilainen nainen, mutta en voi paeta
hänen juttujaan ulkomaisemiinkaan, koska istun juuri sopivasti siiven kohdalla
enkä näe pikkuruisesta ovaalistani juuri muuta kuin välkkyvän
siipivalon. Herra luoja, anna tämän loppua pian.
Kello 20.30 Suomen aikaa, kolmen tunnin lennon jälkeen kone laskeutuu Suomeen.
Angiinainen vierustoverini kiljuu ja vikisee, koska paineenvaihtelu sattuu hänen
korviinsa lentokorkeuden vähetessä. Minua kourii mahasta, koska pilvet
ja ilmavirtaukset saavat koneen heittelehtimään kuin huvipuistossa.
Jalkojani särkee, koska olen joutunut koko matkan ajan pitämään
niitä
samassa asennossa. Vihdoin kello 21.00, kahdeksan tuntia matkaan lähdön
jälkeen olen kotimaani kamaralla. Minut valtaa onnellisuuden tunne, ei isänmaanrakkaudesta
vaan siitä, että koettelemus on ohitse. Vaellan läpi Helsinki-Vantaan-lentoaseman
noutamaan laukkuani alakerrasta. Minua väsyttää, mutta tyttöystäväni
iloisen jälleennäkemisen jälkeen jaksan vielä matkustaa bussilla
lentokenttäalueelta kotiin Helsingin keskustaan. Kun työnnän avaimet
kotioveen, on kello tasan kymmenen illalla. Matkani on siis kestänyt kaikkiaan
yhdeksän tuntia. Kävellen olisin päässyt Strassbourgiin, Ranskaan,
mutta juna olisi juuri ohittanut Kööpenhaminan ja olisin matkalla kohti
Malmötä.
Koko matkan ajan työpaikaltani Baselista kotiin Helsinkiin elin pimeässä
putkessa. Lentomatkailun jokainen vaihe on vain matkaputken yksi osa. Kosketus
ympäröivään maailmaan oli kadonnut bussin saapuessa Baselin
lentokenttäalueelle. Siitä eteenpäin aina bussimatkaan pois Helsingin
lentokenttäalueelta kaikki aistit olivat turtuneita. Silmät suljettuina
hämärillä tiloilla ja ahtailla matkustamoilla. Korvat lukossa jatkuvasta
moottorien huminasta. Maku- ja hajuaisti turrutettu alkoholilla ja makeisilla.
Hermot kireällä alituisesta hermostuneisuuden ilmapiiristä. Ja
tässä kaikessa varsinainen lentosuoritus ei ollut kuin kolmasosa matka-ajasta.
Kaikesta piinasta huolimatta reissu ei mennyt hukkaan. Vietin onnistuneen loman,
mutta sain myös ajattelun aihetta. Olisin junalla päässyt samassa
ajassa Kööpenhaminaan kuin nyt lensin Helsinkiin. Koska lentoaika nousuineen
ja laskuineen ei tässä tapauksessa olisi selvästi Suomen matkaa
lyhyempi (enintään tunnin verran), olisin tanskalaisena valmis koska
tahansa vaihtamaan lentomatkan Euroopan sisällä junaan. Suomen tragedia
on Itämeri, joka estää tehokkaat maayhteydet Suomesta keski-Eurooppaan.
Kaikki tämä saa minut ajattelemaan lyhyiden matkojen lentomatkailun
kasvun syitä. Ajallisesti lentomatkassa ei juuri voita. Useimmiten lento
on myös taloudellisesti kannattamatonta. Juna on näet yleensä vastaavaa
lentoa halvempi. Sen lisäksi Euroopassa on varsin kattava ja nopea junaverkosto,
joka palvelee samoilla peruspalveluilla kuin lennotkin. Junissa voi nykyään
jopa ostaa samanlaisia herkkuja MiniBar-kärryistä kuin lentokoneissakin.
Ilmaista alkoholitarjoilua junissa ei sentään ole, mutta uusimmissa
Pendolino-, TGV- ja ICE-junissa viihdykkeet ovat kohdallaan. Lentomatkojen välietappien
transit-halleissa ei myöskään työnteko onnistu kaiken kiireen
keskellä. Junissa voi sen sijaan varsin hyvin keskittyä myös työasioihin,
koska ympäristö ei ole niin häiriöaltis.
Parantamisen varaa onkin nähdäkseni eniten matkustajan asenteissa. Kiireen
ideologia sumentaa ajattelun. Jokaisesta sekunnista tapeltaessa ollaan valmiita
tinkimään omasta matkustusmukavuudesta ja tuhlaamaan kallisarvoisia
luonnonvaroja. Kukaan ei voi rehellisin mielin väittää rakastavansa
reittilentomatkailua, vaikka lentomatkaan liittyvät hoivaus- ja luksuspalvelut
saavatkin lentämisen tuntumaan aluksi erityiseltä.
On aika ajatella, junan suunta kääntää, sillä tosiasioiden
tunnustaminen on kaiken viisauden alku.
Kuva 1: Sveitsiläisissä ICE-junissa tilaa on riittävästi myös
jaloille eikä modernista mukavuudesta ole tingitty. Juna on valoisa ja tilava.
Kuvassa Zürich-Basel-juna, jonka kahdessa kerroksessa mahtuu matkustamaan
myös kuvassa näkyvän rinkan ja suksien kanssa. Maisemien katselu
onnistuu suurista ikkunoista, joista tulee lisää valoa sisään.
Kuva 2: Lentokoneessa on jalkatilaa juuri ja juuri pienelle repulle. Valaistus
lentokoneessa on huono jopa salamalla otetuissa kuvissa eikä pienestä
ovaali-ikkunasta ole juuri iloa, kun istut siiven kohdalla.
Kuva 3: Lentokoneessa matkustajille tarjoillaan "uusia jännittäviä
kokemuksia", mm. tämä videomonitori, josta voi seurata lentokoneen
keulassa näkyviä maisemia nousujen ja laskujen aikana.
Kuva 4: Lentokoneiden aamiaiset ovat lähinnä pilkantekoa. Kuka pystyy
syömään rasvassa uitettuja vihannesnuudeleita ensimmäiseksi
aamulla? Lisäksi syntyvän roskan määrä on valtava.
Kuva 5: "Voi olisipa taas kiire". Kuva lentoaseman mainoksesta, jossa
tiivistyy lentokulttuurin ydin.